Yrittäjä Leila Suutarisen autoharrastuksen voi sanoa alkaneen jo ennen hänen syntymäänsä.
– Isä aloitti vanhojen autojen harrastamisen 1950-luvulla. En edes muista lapsuudestani aikaa, jolloin emme olisi entisöineet vanhoja autoja. Vanhat autot ovat kuuluneet elämääni aina, Suutarinen kertoo Yrittäjämedioille.
Harrastuksesta tuli yritystoimintaa, kun Leila Suutarisen perhe alkoi pyörittää Vehoniemen automuseota vuonna 1983. Museossa on esillä kymmeniä vanhoja autoja.
Kahvio on tärkeä osa liiketoimintaa
Suutarisen isoisällä oli ollut kaksi kuljetusliikettä, joiden toimintaa hänen isänsä Olavi Sallinen jatkoi, kunnes hänen terveytensä alkoi reistailla 1970-luvulle tultaessa.
Autoharrastuksen myötä perheelle oli kertynyt mittava autokokoelma. Kokoelmasta vihiä saanut Tampereen kaupunginmuseo kannusti laittamaan oman automuseon pystyyn.
Museotoiminta sopi isän terveydelle paremmin, joten hän myi kuljetusliikkeet ja uppoutui täysillä vanhoihin menopeleihin.
– Isä tarjosi minulle kuljetusliikkeitä, mutta minäkin olin sitä mieltä, että museotyöt kiinnostavat enemmän, Leila Suutarinen kertoo.
Kun sopiva paikka vapautui Kangasalta Vehoniemen harjulta, avattiin automuseo sinne vuonna 1983. Leila Suutarinen on ollut toiminnassa mukana alusta asti.
Nykyään mukana on myös hänen Pauliina-tyttärensä, joka vastaa kahviosta.
– Täytyy kyllä sanoa, että hän on hoitanut kahviota hyvin. Meidän valkosuklaakakkua ja lusikkamunkkeja tullaan syömään pitkien matkojen päästä, Suutarinen kertoo.
Kahvio on tärkeä osa liiketoimintaa, sillä museo ei peri pääsymaksuja, eikä saa kunnalta tai valtiolta tukea toiminnan pyörittämiseen.
Joulun alla keittiössä urakoidaan imellettyjä juureslaatikoita.
– Että pystyn pyörittämään automuseota, teen imellettyä perunalaatikkoa satoja kiloja vuodessa, Suutarinen kertoo nauraen.
Vanhan auton ajaminen vaatii keskittymistä
Yrittäjyyden ja harrastuksen välille ei voi vetää rajaa. Suutarinen on museolla melkein vuoden jokaisena päivänä. Hänen autotietämyksensä on ehtymätön ja hän nauttii esittelykierrosten vetämisestä museolla.
Yksi merkittävimmistä autoista on presidentti J. K. Paasikiven musta ZIS-110. Se oli lahja Neuvostoliitolta YYA-sopimuksen vuoksi.
Suutarinen on ajanut kaikkia museon autoja. Jo pienenä hän harjoitteli ajoa pihamaalla. Hänen isänsä opetti, että myös museossa olevat autot on tehty ajamista varten ja kaikenlaisilla autoilla pitää osata ajaa.
– Vanhoja autoja ajaessa ei voi miettiä muita asioita, se vaatii niin paljon keskittymistä. Se toimii omanlaisenaan stressinpoistajana. Voittopuolisesti ihmiset hymyilevät liikenteessä, kertoo Kangasalan seudulla huristeleva Suutarinen.
Harrastus on viime aikoina laajentunut myös pienoismallien puolelle.
– Olin päättänyt, että en niitä kerää, mutta toisin kävi.
Syntymäpäivälahja poistaa stressin
Suutarisen ensimmäinen auto, Studebaker State Commander vuodelta 1938, oli 16-vuotislahja vanhemmilta. Syntymäpäivän kynnyksellä isä otti Suutarisen mukaan eräälle autonhakumatkalle. Papereita kirjoitettaessa isä sanoi yllättäen, että auto tulisi tyttären nimiin.
– Isä varmisti minun intomielisyyteni autoja kohtaan antamalla tämän lahjan. Se on poikkeuksellinen auto. Sen ikäisiä ja alkuperäiskuntoisia autoja ei tietääkseni ole Suomessa muita, Suutarinen kertoo.
Auton sisällä tuoksuu yhä vanha parfyymi ja sikari.
– Kun on oikein stressaantunut olo, eikä minua näy missään, niin olen mennyt istumaan sen takapenkille.
Suutarista viehättävät erityisesti 1920–30-luvun autot. Hän on silti varovainen nimeämään muita suosikkeja kuin Studebakerin.
– Isäkin aina sanoi, että kaikista lapsista tykätään yhtä paljon.
Katri Simola